perjantai 28. marraskuuta 2014

Työ on minulle ilo

Eila Tuisku-Niukkala asuu Rovaniemellä. Hän on naimisissa. Hän on äidinkielen ja suomi toisena kielenä ‑opettaja. Eilan mieskin on ollut opettajana, mutta nyt hän on eläkkeellä. Eilalla on kaksi tyttöä. Hän on syntynyt Rovaniemellä, mutta opiskeli Turussa ja tuli sitten takaisin. Eila opettaa äidinkieltä Lyseonpuiston lukiossa ja S2:ta peruskoulussa maahanmuuttajille.

Eila on ollut opettajana yli 30 vuotta, mutta hän on opettanut maahanmuuttajille 13 vuotta. Eila on oppinut maahanmuuttajilta paljon itsestään ja esimerkiksi kulttuurista, Islamin uskonnosta jne. Suomalaisilla ja ulkomaalaisilla, jokaisella kulttuurilla on omat tavat. Suomalaisessa kulttuurissa on omanlaiset tavat, mutta Eila sanoo, että oikeastaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia. ”Tietenkin maahanmuuttajilla on erilainen uskonto, esim. islam ja siihen kuuluu tietyt asiat, mutta minä kunnioitan niitä. Minulla ei oikeastaan ole tai en koskaan ajatellut, mistä maasta joku on kotoisin – onko somali, irakilainen tai muualta, kaikki ovat ihmisiä. Olen huomannut, että esim. äideillä on samat ilot surut kuin suomalaisilla äidillä. Äiti huolehtii lapsista ja toivoo, että heillä menisi hyvin. Nuoret haaveilevat samoista asioista. Ei niin isoja eroja loppupeleissä ole!”
Eila on järjestänyt monia tapahtumia, jotka eivät kuulu töihin. Hän tekee sen ihan vapaa-ehtoisesti. ”Minun pitäisi sanoa, että minulle on ilo, että minulla on aina ollut ympärillä muualta tulleita ihmisiä, nuoria maahanmuuttajia, jotka ovat halunneet lähteä mukaan. Moni suomalainen ei tiedä, kuinka vaikea on tulla toiseen maahaan, ei ole helppoa olla täällä Suomessa.” Suomessa on monenlaisia vaikeuksia. Eila sanoo, että maahanmuuttajat osaavat paljon asioita. Eivät maahanmuuttajat ole vain semmoisia, jotka makaavat kotona ja kuljeskelevat ostoskeskuksessa.

Eila kertoo, että kun hän järjesti kansanlauluillan, niin siis siellä monet suomalaiset itkivät. ”Se oli niin kaunista ja minä sain siitä itselleni niin paljon. Toivon, että nämä nuoretkin saavat siitä paljon.”
Eila kertoo, että esimerkiksi hänen sukulaisensa kysyvät häneltä, miksi opetat maahanmuuttajille – sehän on ihan turhaan, he vain vievät rahaa. Mutta kysymykset johtuvat siitä, että he eivät tiedä heidän tilannettaan. ”Tiedän, että monella pojalla on vaikka hyvä puhelin ja hyvät vaatteet, mutta se johtuu siitä, että he eivät mene baariin. Jos menet ja ostat kaljan tai kaksi tai kolme, sinne menevät kaikki rahat. Nämä pojat eivät tuhlaa rahojaan baariin. Tietenkin täytyy muistaa myös se, että maahanmuuttajissakin on semmoisia, jotka eivät halua tehdä mitään, mutta suurin osa on niitä, jotka haluaisivat saada ammatin ja töitä ja sopeutua tänne elämään normaalia elämää.”
Eila tietää, että on vaikeaa, kun ensin pitää oppia kieli ja kun ei ole suomalaisillekaan töitä, niin miten olisi maahanmuuttajille töitä. ”Ennakkoluulot johtuvat siitä, kun ihmiset eivät tiedä asioista. Sitten, kun oppii tuntemaan ja tutustuu, näkee ihan samanlaisia ihmisiä. Joskus on ollut aluksi vaikeaa, kun on ollut opiskelijoina nuoria, jotka ovat tulleet maista, joissa kaikki on kielletty. Välillä he tappelivat ja puhuivat kovalla äänellä, kun Suomessa puhutaan hiljempää, mutta kun he tottuivat tänne, ei ole ollut enää vaikeuksia.”

”Monien on vaikea lähteä töihin ja monet ajattelevat, että onpa tylsää töissä, mutta minulla ei ole ollut koskaan semmoista. Minulla on sellainen aivan sydämen asia, kun näen, että joku oppii jotakin. Haluan saada mahdollisimman paljon opetettua toisille, jotta helpottuisi olo täällä ja siksi minä saan työstä paljon iloa. Esim. iloa tuo se, kun maahanmuuttajat lähtevät tunnilta, he sanovat ’kiitos’. Suomalainen oppilas ei sano koskaan.”

”Minä aina ajattelen niin, että jos minun tyttöni joutuisivat yksin toiseen maahan, missä puhutaan eri kieltä, toivoisin, että minun lapseni tapaisivat hyviä ihmisiä, joihin voi luottaa.”
Eila ei harrasta enää mitään muuta kuin töitä. Työ on hänen harrastuksensa ja se, että tekee nuorten kanssa kaikkia ohjelmia. Toki Eila käy lenkillä koiran kanssa ja lukee, mutta ei muuta ihmeempää.

Teksti Khadiijo Mahamud
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti